torstai 24. huhtikuuta 2008

Tuhat kadonnutta sanaa

Lueskelin eilen monta tuntia norpatin En vain osaa! -sarjakuvablogia.

Ihana blogi, josta tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Jopa elämän pienet vastoinkäymiset saavat nauruhermot kutisemaan, kun ne esitetään oivaltavasti ja ilmeikkäästi. Jäin pohtimaan sitä, kuinka kuva(sarja) tosiaan helpostikin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tunnetta, taustaa, tunnelmaa, tapahtumia jokusella kynänvedolla. Mahtavaa. Kadehdittavaa. Harmittelin, kun en itse osaa piirtää tikku-ukkoakaan. Olisin halunnut tehdä stripin eilisestä omaa v-käyrää nostattaneesta työmatkapyöräilystä, joka kaikessa ärsyttävyydessään oli oikeastaan aika huvittava. Sain kuitenkin loistavan (?) idean kirjoittaa siitä tuhannen sanan tarinan.

Kirjoitin tohkeissani silmät ja suut täyttävästä pölystä, mikä aiheutti silmien ja nenän vuotamista, mikä aiheutti väliaikaista sokeutta, mikä oli aiheuttaa lähemmän tuttavuuden tekemistä a) auton keulan ja b) liikennemerkin kanssa, ja b)-kohdan väistämisestä aiheutunutta routakuoppaan ajamista ja tasapainon menetystä, vastatuulesta, oudosta sääilmiöstä, missä 8 tunnin työpäivän aikana tuulen suunta mystisesti kääntyy niin, että paluumatkallakin on vastatuuli, oudosta maantieteellisestä poikkeamasta, kun työmatkani varrella on enemmän vertikaalimutkia kuin koko Pohjanmaalla muuten yhteensä ja niin edelleen.

Olin oikolukemassa tuotostani, kun koneestani kuului pahaenteinen *ssshuuurrr*. Monitori pimeni hetkeksi ja...

...

Blue screen! Siis BLUE SCREEN!!!1


Voi elämä. Viimeksi tuo pahuuden sininen ruutu on ilmestynyt minulle noin 10 vuotta sitten, kun koneeni oli mallia poljettava ja veteli muutenkin viimeisiään. Useiden hermojen menetysten vuoksi päätin tuolloin, että koneeni on vastaisuudessa oltava tiptop. Näin onkin ollut, ja kultainen ohje välitallennuksista on jäänyt "tarpeettomana" unholaan.

Sinne hävisi tuhat sanaa, bittiavaruuden syövereihin. Nopeimmat ovat nyt jo varmasti miljoonan bitin päässä, vekkuleimmat jäivät johonkin nurkan taakse lällättelemään. Jonkun aikaa tuhrasin epätoivoiseen etsintään, mutta luovutin. Kuka niitä tuhatta sanaa jää kaipaamaan? Ei kukaan. Ei se loppujen lopuksi ollut edes hauska teksti. Tavoittelemani kepeä, itseironinen hassuttelu oli pikemminkin narisevaa valitusta, joka olisi aiheuttanut lukijassaan vain ärsytystä ja paikalta pakenemista.

Ehkä ensi kerralla sitten.

tiistai 22. huhtikuuta 2008

Eksymisiä

Olen viettänyt useamman päivän totutellessa bloggailun ihmeelliseen maailmaan. Huomaan lukemisen vieneen mielenkiintoni niin, etten ole edes muistanut tarvetta kirjoittaa omaani. Yksi kaunis ilta havahduin siihen, että minulla oli 13 selainikkunaa auki. Olin klikkaillut blogeista löytyviä linkkejä, ja linkkien takaa löytyviä linkkejä ja niiden takaa löytyviä linkkejä jne. Todellisuudessa olin luultavasti avannut tuplamäärän linkkejä, mutta osan vain avannut samaan ikkunaan. Viimeinen avaamani linkki oli tämä (älkää kysykö). Olin auttamatta eksyksissä alkuperäisestä aiheesta.

Alan ymmärtää ihmisiä, jotka eksyvät. Itsellänihän suuntavaisto on suunnistajan luokkaa ja muistan maamerkit kuin vettä vain. No ainakin niissä takapihan metsissä, missä olen vaellellut. Eksyminen olisi kuitenkin helppoa ja varsin todennäköistäkin, jos harrastaa yllä mainitsemaani blogisurffaustaktiikkaa kulkiessaan tuntemattomissa kaupungeissa tai metsissä. Aina on pakko vilkaista, mitä tuonkin nurkan takana löytyy tai mitä kummaa tuolla kasvaa. 3 tunnin päättömän surffailun päätteeksi minulla ei ollut hajuakaan, mistä olin aloittanut ja miten olin tuolle viimeiselle sivulle päässyt. Varsin antoisa eksyminen, etten sanoisi. Monta blogia tuli merkattua seurattavaksi.


Eksyin kerran Singaporessa(kin). En muista enää, mitä olin menossa katsomaan, mutta nousin väärällä metroasemalla pois metrosta (mikä sinänsä on hämmentävää, oivallinen eksymättömyyteni huomioiden, koska Singaporen metron täytyy olla yksi maailman yksinkertaisimpia metroverkostoja). Vakiovarusteisiin kuului tietenkin kartta, mutta miljoonakaupungin tieverkostosta oli hämillisen vaikea löytää juuri sitä tietä, millä seisoin. Kun se tiekin oli ihan väärässä paikkaa.

Seisoin keskellä jalkakäytävää hikinen, rytistynyt kartta kourassa ja tähyilin tienviittoja. Näytin tietenkin juuri siltä mitä olinkin: eksynyt turisti. En ehtinyt kauaa siinä seisoskella, kun kohtelias ääni kysyi takanani, voiko hän auttaa. Ehkä noin kolmekymppinen paikallinen miespuolinen henkilö oli nokkelasti päätellyt ahdinkoni. Kerroin, suomalaisella varautuneisuudella, tilanteeni. Mies sanoi minun olevan n. 1,5 kilometriä vikasuunnassa. Mutta hän nyt sattuu olemaan juuri työtön (myöhemmin selvisi hänen olleen työnhakumatkalla), eikä muutakaan tekemistä ole, niin jos hän vaikka saattaisi minut. Hyväksyin hänen tarjouksensa. Näyttihän hän kuitenkin ihan kunnolliselta kansalaiselta.

Oli ehdottomasti paras 1,5 kilometrin matka koko 3 kuukauden ko. saarella asustelun aikana. Mies kertoi enemmän singaporelaisista ja ihanasta kaupungistaan kuin muuten opin siellä oloni aikana yhteensä.


Olen ehdottomasti sitä mieltä, että eksyminen kannattaa. Niksi onkin siinä, että se pitää tehdä oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

tiistai 15. huhtikuuta 2008

Bloggailun ihmeellinen maailma

Myönnän, olen ällistynyt.

Pari päivää olen kaiken ylimääräisen netissä notkumani ajan surffaillut blogista toiseen, ihan vain selvittääkseni itselleni, mikä homman nimi oikeastaan on (olen jälkijunassa, tiedän. Olen ikäväkseni huomannut, etten enää oikeastaan ole kiinnostunut tällaisista muoti-ilmiöistä, saati että osallistuisin niihin. Tarkoittaako se, että minusta on tulossa vanha?). Ihmetykseni määrä kasvaa blogi blogilta.

Keen saa minun puolestani itkeä Web 2.0:n pahuutta tasan juuri niin paljon kuin huvittaa (pitääkin muistaa lähettää hänelle nessupaketti). Pienellä otannalla summittaisesti haarukoituna blogimaailman luovuus meinasi tyrmätä paatuneenpuoleisen, internettiin ja mediaan tiettävästi joskus kriittisestikin suhtautuneen surffailijan. Mitä upeimpia kirjoituksia, mitä luovimpia aiheita ja tukottain laadukasta vastavuoroista keskustelua. Eipä tuosta juuri media (sanan laajassa merkityksessä) parane.

No, tämä mielipide tulee tietysti vastikään tähän maailmanlopun enteeseen tutustuneen ja sille pikkusormensa antaneen sormista. Silti, oman subjektiivisuuteni vankina olen vakaasti sitä mieltä, ettei herra Keen ymmärrä, mistä puhuu. Tuhoaa kulttuurimme? Pah. Pikemminkin rikastaa sitä ennen näkemättömällä tavalla.


...Miksi tuo kuulostaa ihan puolustelulta? :p

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Itseilmaus

"Itseilmaus koostuu ajatusten ja tulkintojen, havaintojen, tunteiden pyrkimysten ja tietoisuuden tiedostamisesta ja ilmaisemisesta sekä omasta puolesta puhumisesta. Itseilmaisun hyöty näkyy arvostavana asenteena itseä kohtaan ja sen pohjalta pystyy myös arvostamaan muita ja kiinnostuu kuuntelemaan muiden ajatuksia." ~Lähde

En nyt äkkiseltään menisi väittämään, että julkisen blogin perustaminen ja sinne raapustelu saa minua arvostamaan itseäni sen kummemmin (jostain syystä pikemminkin vähän hävettää). En anna sen kuitenkaan häiritä. Myönnän, että itselleni on tärkeää ilmaista itseäni. Harrastan sitä monessakin muodossa. Jostain syystä erityisen tärkeäksi muodoksi on tullut ajatusteni julkaisu Internetin eri foorumeilla, niin keskustelupalstoilla kuin muuallakin.

Olen huomannut saman tapahtuneen muillekin. On se vain onnekas juttu, että tällainen Internet on keksitty. Kuinka paljon mielenkiintoisia juttuja olisikaan jäänyt lukematta, jos ne olisi vanhaan hyvään tapaan raapustettu salaiseen, lukolliseen, patjan alle piilotettuun päiväkirjaan.

Sitä en kyllä tiedä, kuka kaipaa jälleen yhtä huuhaa-blogia, jossa joku nobody vuodattaa tajunnanvirtaansa epäsäännöllisen säännöllisesti. Ei minulla ole mitään originaaleja ajatuksia maailman tilasta tai sen parantamisesta. En keksi mitään hauskaa tai jännittävää kerrottavaa, mikä pitäisi (mahdolliset) blogin lukijat otteessaan. En edes osaa kirjoittaa.


Silti...